Mika Rautio puolusti 4. tammikuuta julkaistussa mielipidekirjoituksessaan tuulenkaatojen korjaamista Vantaan metsistä polttopuiksi ”ympäristötekona”. Raution perustelut ovat kuitenkin suurelta osin täyttä huuhaata eivätkä kestä minkäänlaista biologista tai luonnonsuojelullista tarkastelua.

Ensinnäkin Rautio väittää, että lahosta puista riippuvaisille lajeille ”kelpaavat ison rungon ohella maahan syksyllä pudonneet lehdet sekä havut, oksat ja latvukset”. Väite ei pidä lainkaan paikkaansa, ainakin jos puhutaan vaarantuneista ja uhanalaisista eliölajeista, joiden suojelemiseksi tuulenkaatoja juuri yritetään säästää metsiin.

Tehtyjen tutkimusten mukaan Suomessa on noin 20 000 eliölajia, joista 20-25 prosenttia elää nimenomaan lahopuun varassa. Viimeisimmän uhanalaisuusselvityksen mukaan 37,5 prosenttia Suomen uhanalaisista eliölajeista on metsälajeja, joista valtaosa on vaarantunut juuri järeän lahopuun puutteen takia. Suurinta osaa näistä 4000-5000 eliölajista ei siis juurikaan lohduta hakkuutähteiden jättäminen metsiin, vaikka metsien ravinnetalouden kannalta sekin olisi tietysti hyvä asia.

Syy tähän valtavaan uhanalaisuusuhkaan on selvä. Kun luonnonmetsässä on lahopuuta jopa satoja kuutioita hehtaarilla, löytyy lahopuuta talousmetsistä viimeisimmän Valtakunnan metsien inventoinnin (VMI 9) mukaan vain vaivaiset 2,44 kuutiota hehtaarilta kaikista myrskyistä ja tuulenkaadoista huolimatta. Ero luonnonmetsän ja talousmetsän välillä on siis monikymmen- ellei jopa monisatakertainen.

Niinpä myös Suomen luonnonsuojelualueilla kaadetaan tätä nykyä joka vuosi satoja suuria puita maahan lahoamaan juuri tästä syystä. Järeästä pysty- ja maalahopuusta kun on huutava pula, jolloin epätoivoisetkin ennallistamistoimet ovat perusteltuja.

Tällä puunkäyttöasteella, jossa Suomen metsätalous käyttää omien puidensa ohella lähes 20 miljoonaa kuutiota tuontipuutakin, ei tilanteeseen ole odotettavissa nopeaa muutosta ainakaan suojelualueiden ulkopuolella yksityismailla. Niinpä metsälajiston uhanalaisuuskierre yhä syvenee ilman todella radikaaleja toimia.

Tässä tilanteessa vastuu kuntien ja yhteisöjen hallitsemien metsien (yhteensä noin 800 000 hehtaaria Suomen noin 22 miljoonasta metsähehtaarista) hoidosta on sitäkin suurempi. Kuntien pienetkin metsät voivat merkittävästikin hidastaa lajien katoa ja toimia myös askelkivinä suurempien suojelualueiden välillä, jos metsänhoidon suuntaa näissä metsissä muutetaan selvästi nykyistä luonnonmukaisempaan suuntaan.

Täysin käsittämätön on Raution väite, jossa hän sanoo metsään jätettävän tuulenkaadon aiheuttavan lahotessaan ilmakehän kannalta erityisen haitallisia metaanipäästöjä kun puun poltto aiheuttaa vain hiilidioksidipäästöjä.

Tosiasiassa hiilidioksipäästö on kummassakin tapauksessa täysin sama vain sillä erotuksella, että puuta poltettaessa hiilidioksidi vapautuu poltettaessa ilmakehään nopeammin. Hapettomia, metaanipäästöjä aiheuttavia oloja on mahdotonta saada aikaan maan pinnan päällä, ellei tuulenkaatoja sitten kiedota jokaista erikseen muovipussiin. Rautio onkin ilmeisesti seikoittanut toisiinsa kaatopaikkojen metaanipäästöt ja puun lahoamisen (ei mätänemisen) aiheuttamat päästöt.

Kokonaan oma lukunsa on näkemys, jonka mukaan tuulenkaadot ovat ”rumia”. Kauneus ja rumuus ovat tietysti ”jokaisen katsojan silmässä”, mutta itse en ainakaan keksi juuri kauniimpaa näkyä kuin vanha, sammaloitunut ja kääpäinen tuulenkaato, jonka suojassa ja päältä uudet puuntaimet alkavat kasvaa lahoavan puun ruokkiman vahvan mustikkakasvuston seasta.

Susanna Lehväsvirran tuoreen väitöskirjan mukaan luonnolliset ja jopa tahallisesti tehdyt tuulenkaadot ovat myös välttämättömiä kaupunkimetsien kulumisen ehkäisemiseksi. Sinne tänne metsään jätetyt maapuut kun ohjaavat ihmisten kulkua, jolloin muuten kovasti rasittunut maapohja saa mahdollisuuden toipua - ja tuottaa mm. juuri niitä hilidioksidia sitovia puita.

Kaikki yllä kerrottu ei todellakaan ole suunnattu puun energiakäyttöä vastaan. Itse asiassa eräs keskeisistä viime vuoden töistäni on ollut elokuvamateriaalin tuottaminen puun energiakäytön edistämiseksi erityisesti haja-asutusalueilla. Tätä hyvää tavoitetta ei saa kuitenkaan mielestäni ”prostituoida” käyttämällä asiassa vääriä tai totuudenvastaisia argumentteja.

Jos ajatellaan kuntien ja yhteisöjen metsiä, tuulenkaato on paljon paremmassa käytössä luonnonkierrossa kuin muutaman yksittäisen kaupunkilaisen takassa.

Lahopuiden jättämistä Vantaan metsiin voi perustella myös taloudelisilla syillä. Mielestäni on parempi, että puita uuniensa lämmityksessä käyttävät ihmiset ostavat polttoaineensa avoimilta markkinoilta ja tukevat näin kuihtuvaa maaseutua, kuin hilaavat puita kaupunkien metsistä vain joidenkin eurojen säästön takia.

Mielestäni Vantaan kaupungin vihdoinkin ottama tiukempi linja tuulenkaatojen jättämisestä edes osin Vantaan metsiin onkin täysin perusteltu ja oikea päätös. Kiitos tästä sekä kaupungin ympäristötoimelle että metsien hoidosta vastaaville.

Ja vielä: Jos liiallisia tuulenkaatoja halutaan estää, kasvatetaan Vantaan metsiä nykyistä tiheämpinä ja kerroksellisempina. Kokemuksesta voin sanoa, että luonnonmukaisempi metsä kestää tuulta huomattavasti paremmin kuin nykyisin suosittu, biologisesti köyhä harveikko.

Ismo Tuormaa
Vantaan ympäristölautakunnan jäsen (vihr)
Hiekkaharju